Kun kaikki menee pieleen (lopputilitys nyyh…)

Selviytyjät Suomi
15.05.2019

Nyt kun Selviytyjät-finaalista on kulunut muutama päivä, olen vihdoin valmis. Ehkä.

Valmis synninpäästöön. Valmis vuodatukseen. Valmis oksentamaan kaiken sen pahan olon, mitä olen joutunut pitämään sisälläni melkein vuoden. Kyllä. Luitte oikein.

Oksentamaan.

Päässä liikkuu, ei mitään, ei mitään…

Miten meni noin niin kuin omasta mielestäsi, Wallu?

Kolmekymmentäkaksi päivää (lue: 32 päivää). Se oli se aika, mitä olet joutunut kestämään, kärsimään, juonittelemaan, selviämään. Niin. Saarella. Saarilla. Kilpailuissa. Heimoneuvostossa.

Kun lähdin Selviytyjiin, en siis oikeasti tiennyt mitään konkreettista kyseisestä kisasta. Tiesin kyllä, että olen kilpailuhenkinen, sen olen jo nuoruusvuosina oppinut itsestäni. Voittaminen on oikeasti kivaa.

Mutta vuosien varrella se tunne on jo ihan käytännön syystä, eli iän myötä, tungettu takataskun perukoille. Aurinko, taivaansininen vesi ja paratiisisaari. Kuulosti hyvältä. Se kuulosti hyvältä. Liian hyvältä.

Aika pian kuitenkin opin, että koska kyseessä tosiaankin oli kisa, eli aikaa auringon ottamiselle ei niissä puitteissa ollut, toisin kuin olin etukäteen ajatellut. Tai aikaa oli, jos halusit nopeasti pois kisasta. Minä en halunnut.

En ole oikeasti ihminen, jonka perimmäisenä tarkoituksena on puukottaa hyviä ystäviäni selkään, mutta kun tajusin kilpailun luonteen, opin että tässä kisassa se on se ajatus,  se primus motor.

No okei, teroitetaan sitten machete ja janotaan verta.  Ajattelin että mennään sitten täysillä loppuun asti. Kokeillaan.

Hyvinhän se menee!

Aluksi luulin, että itse kisoissa pärjääminen on se ”juttu”, Että fysiikalla oli tärkeä merkitys. Niin olikin. Aluksi. Mutta sitten tajusin, että leirielämä myös on itse asiassa yksi osa kilpailua. Jopa tärkeämpi, kun nyt jälkikäteen ajattelee.

Ja luonnostaanhan minä siten myös osallistuin itse saarella/saarilla kaikkiin niihin toimintoihin, joilla parannetaan ja pidetään huolta yhteisestä viihtymisestä. Se tuli ihan luonnostaan. Tekeminen rauhoitti ja tuntui hyvältä. Jengi tykkäsi. Mutta vielä mitä.

Siinä vaiheessa viimeistään, kun Kimi ja Vilma valitsivat omat uudet heimonsa, tajusin vihdoin, että se itse liittojen rakentaminenhan on siis se kaiken tämän kilpailun ydin. Kiitos Vilmalle tosiaankin siitä, että sen ansiosta ”pääsin” jopa vähän niin kuin vahingossa liittoon, jota sitten Koknakki-liitoksi sitä kutsuin.

Olihan se rapeaa toimintaa, kun kerta toisensa jälkeen saatiin kanssakilpailijoita tiputettua. Avot, olin liekeissä.

Varsinkin, kun sitten toinen liitto töpeksi tiputtamistensa suhteen kerta toisensa jälkeen, vain taivas oli avoinna kaikelle siihen toiminnalle, jota finaaliin pääsemiseksi kutsutaan.

Ja sitten…

Ja hyvinhän se meni. Siihen asti, kunnes…

Olin rakentanut siis maailman parhaimman suunnitelman ajatuksena, että finaalissa ovat minä, Kimi ja Miska. Kaikki sujui kuin suihkussa itsensä saippuointi.

Finaaliin asti. Olisi ollut minulle ihan sama, kumpi heistä olisi voittanut, suunnitelmani olisi toiminut silti. Omasta mielestäni siis.

Mutta mitä vielä. Ennen varsinaista loppukilpailua ilmoitetaan, että kaksi parasta pääsevät finaaliin. Juu siis kaikki monen viikon suunnitelmani oli pyyhitty silmieni edestä ja aivoistani. Lähde siitä sitten kilpailemaan. Naama näkkärille ja selkäranka suoraksi.

Ei mennyt ihan nappiin

Pyramidi-tehtävä. Aivot nollassa. Kokoa itsesi nyt jumalauta. Mutta kun. Ei lähde.

Lähdin ekan osuuden jälkeen varmaan kymmenen minuuttia Kimiä ja Miskaa jäljessä. Ajattelin, että jumalauta, sivuutan kaikki ylimääräiset tehtävät ja keskityn vain kilpailun viimeiseen vaiheeseen ja siihen missä olen hyvä, eli asioiden muistamiseen. Ja hyvinhän se meni. vai menikö?

Yksi asia, mikä kaihertaa vieläkin aivotoimintaani, oli että kun oikeasti minulla on neljä silmää. Siis silmälasit. Ja ne lasit olivat olleet koko kuukauden absoluuttisen paskaiset. Siis en vain oikein nähnyt enää yhtään mitään. Millä ne peset, suolaisella merivedellä?

Ja mikä oli viimeisen kilpailuvaiheen osio. Katso laatikoihin ja laske ne vedenelävät siellä ja voita kisa.

Mutta kun se viimeinen osio kesti minun ja Miskan kesken niin kauan, niin se aurinko, joka niiden laatikoiden sisään oli paistanut, että pystyt ne elikot laskemaan, oli poissa. Laatikot kirjaimellisesti uivat pimeydessä.

Laatikot pimeänä ja paskaiset rillit. En vain yksinkertaisesti nähnyt enää niitä otuksia. Itketti.

Ja kun mietitään, minkä takia ne minun 30 000 euron voittorahat jäivät saamatta, syy oli se yksi perkeleen pikkurillin kokoinen ”kala”, joita siis laskin siinä yhdessä laatikossa yhden liikaa.

Siis koko reissuni päätös oli se, että laskin yhden pikkurillin kokoisen fisun liikaa siinä laatikossa, kun en nähnyt enää mitään.

Ja sitten kadulla kysellään, että miltä tuntuu. Arvatkaa. Kiitos ja anteeksi.

Takki tyhjä. En pysty kirjoittamaan enää yhtään.

Ja onnea Miskalle oikeasti, vaikka Kimiä äänestinkin voittoon. Olin kolmas. Ei lohduta.

Hyvästi.

Ja kiitos kaikille blogini lukijoille oikeasti, olipahan reissu. Ja tietenkin meille kaikille, katselijoille ja kaikille kilpailijoille. MOROO!!!

Kuvat: Nelonen Media

  • Nolo

    Tätä nyt osattiin odottaa.
    Lopulliset myötähäpeät vielä loppuun.
    Jäikö pikavipit maksamatta?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*

*