Blogiura ohi?

Yleiset pään aukomiset
17.09.2018
Kaupallinen yhteistyö: Jounin Kauppa

Aloitin viime keväänä blogiurani Allerin omistamalla Baana-sivustolla. Nyt Allerilla on yt-neuvottelut ja sivusto, jonne kirjoitan on lakkautusuhan alla. Onko Blogiura ohi?

En varmana ole ollut mitenkään aktiivisin blogikirjoittaja Allerin historiassa, mutta mielestäni tekstini ovat keränneet kivasti lukijoita. Yksittäiset kirjoitukset ovat keränneet tuhansista, jopa sataankymmeneen tuhanteen lukijaan per kirjoitus. Mielestäni todella hienosti keskittymishäiriöiseltä, joka ei todellakaan koe olevansa mikään erikoinen kirjoittaja.

Hieman haikea fiilishän tästä tulee, mikäli sivusto isketään alas. Eihän siitä mitään varmuutta ole mutta minulla ja vaimollani riittäisi haluja purkaa fiiliksiä ulos ja blogisivusto on siihen ollut erittäinkin hyvä alusta. Sen verran pitää myös sanoa että vaimoni on myös näissä yt-neuvotteleuissa mukana kun hänen alustansa Idealistalla on myös lakkautusuhan alla.

Varmaan arvaatkin, että ei me tässä toimettomana aiota olla. Mikäli lähtö tulee sivustolta, niin onhan nuita muitakin sivustoja minne kirjoitella. Jos vain halukkaita ottajia riittää? Toinen vaihtoehto olisi perustaa oma sivusto? Mitä mieltä olet miten kannattaisi toimia? Meillä on kuitenkin semmoinen fiilis  että kyllä tässä vielä annettavaa olisi ja meilläkin on oma porukka, jotka jaksavat meidän jorinoita vielä lukea.

No, se niistä! Elämä rullailee eteenpäin niinkuin aina ennenkin. Mitä enemmän on mukana kaikessa niin sen enemmän tulee myös näitä “takapakkeja”. Osa ei ole mitenkään itsestä riippuvaisia, mutta paljon sitä kyllä pystyy omaan tulevaisuuteen vaikuttamaan kun on vain tarpeeksi avoin ja koittaa kääntää kaikki mahdolliset kivet. Sitä se yrittäjyys taitaa olla. Olen huomannut porukan luovuttavan ensimmäisistä vastoinkäymisistä, vaikka silloin juuri pitäisi painaa vain kaasua enemmän. Mahdollisuuksia valuu elämään, kyse on siitä että tarttuuko niihin mahdollisuuksiin vai antaako niiden lipua eteenpäin.

Väkisinkin tulee mieleen kymmenen vuoden takaiset tapahtumat, kun kynnettiin niin syvällä suossa rahaongelmien takia ja maailma näytti silloin todella synkältä. Ei mennyt viikkoa, etteikö märkää rättiä olisi tarjoiltu päin naamaa jatkuvalla syötöllä. Vaikeat ajat opettivat että kaikesta kyllä selviää hengissä jos vain asenne on kohdillaan. Paskaltahan tuon mantran opettelu on tuntunut, varsinkin silloin kun kaikki tuntuu käyttävän naamaasi kuramattona. Silti, just keep going forward.

Ei kait siinä! Tämmöisillä ajatuksilla!

Edelliseen blogiini pääset tästä klikkaamalla!

Kiusaamisesta

Yleiset pään aukomiset
02.09.2018
Kaupallinen yhteistyö: Jounin Kauppa

Kiusaamisesta puhuminen rajoittuu lapsiin ja nuoriin vaikka aikuiset kiusaavat yhtälailla.

Viimeaikoina olen lukenut lehdistä lukuisia otteita koulukiusaamisesta. Lehdistössä ja nettien keskustelupalstoilla aikuiset paheksuvat nuorten käyttäytymisestä ja vaativat tuntuvampia rangaistuksia kiusaajille. Mielestäni on hyvä, että aiheesta puhutaan ja nuoria koitetaan saada toimimaan järkevämmin.

Olen itsekin nuoruudessa kokenut molemmat puolet kiusaamisesta. Olen kiusannut ja ollut kiusattavana. Kummastakaan puolesta minulle ei ole jäänyt erityisen hyviä muistoja. Mikä sitten saa ihmisen kiusaamaan? Omalla kohdallani peittelin epävarmuuttani ja koin hyökkäämisen hyvänä tapana välttyä kiusaamiselta. Kuka haluaisi tulla kiusaamaan, koska riskinä olisi ollut että hyökkään päälle. Tämmöisen roolin kantaminen on todella raskasta, varsinkin kun sen koviksen roolin kokee itsekin vääräksi.

Mikä sitten on kiusaamista? Minusta kaikki toiminta, millä aiheutetaan tarkoituksella mielipahaa toiselle ylittää kiusaamisen kriteerit. Kiusaamisen ei tarvitse olla fyysistä tai edes verbaalista. Monesti huomioimattomuus on jopa kovempi pala nuoren ihmisen niellä, kuin ikävien sanojen tai tekojen. Nuori rakentaa jatkuvasti minäkuvaansa ja siihen vaikuttaa todella voimakkaasti ympäristötekijät. Kun itsetunto pääsee järkkymään jo nuorena niin se voi jättää elinikäiset arvet yksilöön, jotka heijastuvat läpi elämän. Muistan kuinka jo ala-asteella opettajat valistivat yläluokan oppilaita, että heidän pitää huomioida pienempiä ja tukea heidän matkaansa koulun varrella. Tämä esimerkin voima on mahtava ja siitä jaksettiin meitä muistuttaa vähän väliä.

Palaan nyt aiheessa tekstin alkuun. Me aikuiset olemme kovia paheksumaan nuorten kiusaamista, mutta mihin meillä on unohtunut se esimerkin antamisen malli?

Kun aukaisen Facebookin tai vaikkapa Iltalehtien jutuista kommenttiosion, niin näen älyttömän määrän negatiivista kirjoittelua. Varsinkin kun kyse on henkilöistä, kommentit ovat välillä niin törkyisiä, että ikinä ei uskoisi niiden kirjoitusten takana olevan aikuisia ihmisiä. Esimerkkinä eilen jaoin yhden huumorimielellä tehdyn kyselyn. Siinä Iltasanomat oli tehnyt testin, jossa vastaavaa salaista sielunkumppania julkisuudessa työskentelevistä ihmisistä. Iltasanomat olivat laittaneet myös minut sinne yhdeksi ehdokkaaksi, joten huumorimielessä jaoin testin myös Jounin Kaupan Facebook-sivuilla.

Erehdyin hölmöyksissäni lukemaan kommentteja, mitä oli kertynyt testin alle ja vastaukset olivat pääsääntöisesti todella negatiivisia. Siinä ei ollut mitään uutta minulle mutta rupesin pohtimaan tätä kiusaamis ongelmaa. Miksi aikuiset olettavat, että lapset käyttäytyisivät yhtään sen fiksummin kun edes me aikuiset ei sitä osata. Vastaavan tyyppiset kommentit ja huutelut eivät rajoitu pelkästään someen, vaan näihin piikittelyihin törmää myös ihan live-tilanteissa. Yleensä ne ikävät sanat ovat peiteltyjä vittuiluja naamioituna huumoriin.

Voin sanoa että ei ne kivalta tunnu, vaikka niihin koittaakin suhtautua välinpitämättömästi. Moni kuittaa tämmöisenkin sanoilla ”kyllä se julkisuus pitää kestää kun siihen on lähdetty”. Varmana. Pointti on kuitenkin että mitä esimerkkiä tässä annetaan ja mitä näillä vittuiluilla kuvitellaan saavuttavan? Mikä ahdistaa niin paljon, että tarve vaatii haukkua ihmisiä? Ei nämä päänaukomiset rajoitu pelkästään julkisuudessa työskenteleviin ihmisiin. Kyllä tuota vastaavaa naljailua näkee todella paljon myös työyhteisöissä. Siellä tämä työkaverien nälviminen, kuppikuntaisuus ja omituinen lapsellinen käyttäytyminen on myös yleistä.

Mikä saa ihmisen toimimaan näin ”väärin”? Miksi käyttäydymme välillä niin omituisesti? No, sitä pohtiessa tulee mieleen vanha sanonta, ”sitä niittää mitä kylvää”. Ja mie en halua negatiivisuutta kylvää.

Linkki Iltasanomien testiin

Sampo